 |
|
|
Tunnettu pakanallinen vaikuttaja ja noita, ja globalisaation haitallisia seurauksia vastustavan maailmanlaajuisen liikkeen näkyvä toimija, Starhawk, tilittää seuraavassa niitä moraalisia valintoja, joiden eteen hän joutui ottaessaan kantaa Lähi-Idän kriisin uusimpaan vaiheeseen, Israelin ja Palestiinan tämänhetkisiin (kevät 2002) suhteisiin. Kuten aina, Starhawk osoittaa itselleen tyypillistä rohkeutta tarttuessaan sellaiseen aiheeseen, jossa hän joutuu suhtautumaan tylysti sellaisten ihmisten asenteisiin, joiden kanssa hän on tottunut olemaan aina samassa rintamassa. Ajattelu ja oman moraalin seuraaminen, ja pyrkimys sosiaaliseen mukautumiseen tai miellyttämiseen, eivät ole aina mahdollisia yhtä aikaa.
|
|
Starhawk:
Jeninissä eräs vanha ystäväni kaivoi esiin ruumiita soraläjistä, Israelin puskutraktoreiden litistettyä talot elävine asukkaineen. Mustuneet toukkien syömät ruumiit kaivettiin esiin ahdistuneiden omaisten tunnistettaviksi. Teini-ikäinen tyttö löytää lapsen käsivarren, ja ihmettelee mitä tekisi sille. Palestiinalainen isä nyyhkyttää riekaleiden äärellä, jotka olivat olleet hänen kaksi pientä tytärtään. Toinen ystäväni, juutalainen, jättää ahdistuneen viestin puhelimeeni: "Olen Washington DC:n alakaupungilla. Täällä on menossa suunnaton mielenosoitus Israelin puolesta. Minä en voi ymmärtää tätä. Miten juutalaiset voivat tukea tällaista? Sinä osaat sanoa tähän jotakin? Lähetä minulle, mitä kirjoitat." Hän ei voinut tietää, että olin viikkoja yrittänyt turhaan kirjoittaa jotakin tilanteesta. Olin läkähtyä hirveiden uutisten vyöryyn. Nyt minua järkyttivät myös näkymät ruumiista hajallaan verellä kastellun pääsiäisaterian ympärillä, kahvilassa. Olin peloissani ja masentunut antisemitismin elpymisen johdosta, hakaristeistä rauhanmarsseilla ja hyökkäyksistä synagogiin. Kolmas ystäväni, hyvin henkinen nainen ja pitkään ekofeministien kanssa toiminut, lähetti minulle kopion kirjeestä, jonka hän oli kirjoittanut presidentti Bushille, otsikoiden sen: "Pysytään lujasti Israelin rinnalla." ("Standing firmly with Israel") En mitenkään voi olla hänen rinnallaan, enkä yksinkertaisesti voi olla häntä vastaankaan. En voi tukea Israelia, joka kiduttaa vankeja, Israelia joka on luonut tukahduttavan ja epäinhimillisen miehityksen, joka salamurhaa poliittisia johtajia poliittisista syistä, joka on hakkauttanut maahan muinaisia oliivilehtoja tuhotakseen palestiinalaisten elinkeinon, ja joka päivittäin syyllistyy sotarikoksiin: Kieltää lääkinnällisen avun haavoittuneilta, ampuu kohti toimittajia ja rauhaa vaativia mielenosoittajia, pommittaa siviilejä, tuhoaa koteja. En voi seistä juhla-aterian veristen jäännösten keskellä, ruumiiden ympäröimänä, sanoen: Molemmat puolet ovat väärässä, molempien tulee luopua väkivallasta. Se olisi tosiasioiden huomiotta jättämistä. Toisella puolella, Israelilla, on maailman neljänneksi mahtavin sotilasmahti. Että itsemurhapommit ovat suora vastaus laskelmoituun poliittiseen salamurhaamiseen ja brutaaliin miehitykseen, joka on tehnyt elämän sietämättömäksi palestiinalaisille. Että yli viisikymmentä vuotta Israel on laiminlyönyt palestiinalaisten oikeuksista ja haluista huolehtimisen, ja torjunut heidän toiveensa itsenäisyydestä, joka toisi rauhan ja hyvinvoinnin. Toisaalta se on minulle käsittämätöntä, että ystäväni voivat tukea sellaista hallitusta, että juutalainen yhteisö (USA:ssa), johon kuuluu tuntemiani huolehtivia, sääliviä ja hyviä ihmisiä, voi kokonaisuudessaan seisoa tankkien, pommien ja brutaalisuuden puolella. Toisaalta ymmärrän hyvin sen murskaavan emotionaalisen matkan, jonka monet juutalaiset ovat joutuneet tekemään myöntääkseen itselleen Israelin tekojen todellisuuden. Niille meistä, jotka kasvoivat aikuisiksi säästäen pennejä puiden istuttamiseksi Galileaan, jotka -lumipalloina blizzard-talvimyrskyn keskellä, juhlistivat kevään tuloa samaan aikaan kun mantelipuut kukkivat Juudean kukkuloilla, jotka lopettivat jokaisen Seder-juhlan rukouksella "ensi vuonna Jerusalemissa!", heille mikään toinen asia ei ole niin tuskallinen ja murheellinen. Minä olen juutalainen, joka on viettänyt koko aikuisen elämänsä toisenlaisen uskonnon äänenä, pakanana jonka henkisyys hakeutuu uudestisyntymän Jumalattareen, ei isieni Jumalaan. Ortodoksisille juutalaisille olen vääräoppinen, mikä antaa minulle tietyn vapauden sanoa, mitä ajattelen. Olen syntynyt, kasvanut ja akultturoitunut sodanjälkeisessä juutalaisessa yhteisössä, mutta en ole moniin vuosiin sisäistynyt tähän maailmaan. Olen silti yhä juutalainen, ja näkymä sivusta voi olla joskus selvempi kuin keskeltä. The San Francisco Chronicle kirjoitti etusivullaan koulusta Gazassa, jossa pieniä palestiinalaisia lapsia opetettiin vihaamaan juutalaisia. Minulla ei ole syytä epäillä uutisen todenperäisyyttä, joskin kysyn, miksei heidän etusivun erikoisartikkeliaan ei tasapainotettu vaikkapa kertomalla solidaarisuusliikkeestä, jossa palestiinalaiset ja juutalaiset yhdessä vaarantavat itsensä väkivallattomissa rauhan aktioissa. Viha on todellisuutta, ja pelko sen leviämisestä on myös totta. Kuitenkin tämä tarina palauttaa mieleeni, mitä ajattelin juutalaisessa kouluopetuksessa viettäminä vuosina, joihin sisältyi teiniaikainen kesä kibbutzissa. Me emme koskaan laulaneet, "tappakaa arabit". Meitä ei koskaan opetettu niin monilla sanoilla, "vihatkaa niitä". Pikemminkin me opimme herkistä sävytyksistä, huomaamatta, että palestiinalaiset eivät olleet täysin ihmisiä (not full human beings), pikemminkin este unelman täyttymykselle, jotain mikä täytyy siirtää sivummalle, jotka eivät olleet tärkeitä. Me opimme olemaan ylpeitä uljaista sionistisista asuttajista ja pioneereistä, idealistisesta nuorisosta joka jätti Euroopan ghetot ja pogromit rakentaakseen uuden maan. Ja minä olen ylpeä, edelleen, heidän uusien elämäntapojen kokeiluistaan, heidän naistensa itsenäisyydestä, heidän rohkeudestaan jättää kotinsa ja perheensä paetakseen sortoa. Ymmärrän nyt, että he eivät tulleet tyhjään maahan, eikä heillä tullessaan ollut kykyä vilpittömästi huomioida, arvostaa ja kunnioittaa maan asukkaita. He tulivat Euroopasta, jolla oli järkkymätön usko omaan kulttuuriseen ja rodulliseen ylemmyyteensä, ja joka oli vuosisatoja ottanut tummemmilta kansoilta näiden maat. He tulivat kuten uudisasukkaat tulivat "Uuteen Maailmaan", sanoen: "Tämä maa on meidän sillä oikeudella, että Jumala antoi sen meille." Ihmiset, jotka olivat eläneet siellä kahden vuosituhannen ajan, olivat vain haittatekijä. Siitä alkoi pitkä litania oikeutuksia: "Maa oli kuulunut todellisuudessa turkkilaisille tai englantilaisille, he eivät olleet tehneet mitään sille, eivät olleet saaneet autiomaata kukkimaan, eivät kuivanneet soita", ja lopuksi: "He vihasivat meitä, olivat kasvatettuja vihaamaan, ja tämä viha oli leppymätöntä, irrationaalia ja muuttumatonta." Sana, joka parhaiten kuvaa tätä katseen kääntämistä, ei-näkemistä, on rasismi. Harvemmin äänekkäästi, kuten laulu "kill, kill!", mutta samoin tuloksin. Silti sionismin yksinkertainen tuomitseminen rasismina pitämättä mielessä juutalaisiin kohdistuvan rodullisen vihan vuosisatoja julistaa syyttömiksi nekin, joilla on verta käsissään yhtälailla. Pahempaa, se olisi juutalais-vihaajien ja fasistien tukemista, jotka jälleen toimivat avoimesti. Israel on tosiaankin palvellut läntisiä intressejä pitämällä arabit aisoissa, mutta Israel on myös antanut sorretuille kansoille unelman vapaudesta. Jos huomioidaan vain nykyinen sorto, ja sivuutetaan unelma kotimaasta, kauneudessaan ja voimassaan, meiltä jää käsittämättä nykyisten tapahtumien koko traagisuus. Ellemme ymmärrä unelmaa, emme voi todella käsittää painajaista. Minä tiedän, mitä Israel merkitsi lapsuudessani viisikymmenluvulla vanhemmilleni, joille tiedot kaasukammioista ja uuneista olivat yhä shokki, ja jotka vielä etsivät tietoja kadonneista sukulaisistaan. Israel oli korvaus kaikista Holocaustiin kadonneista. Israel oli asia, joka palautti jotain tarkoitusta ja vähän toivoa maailmaan, jonka pahuus oli hajottanut perinpohjin. Se oli todiste, että juutalaiset eivät ole vain passiivisia uhreja, vaan toimijoita historian näyttämöllä. Kykeneviä lyömään takaisin ja pitämään huolta omasta kohtalostamme. Israel oli ainoa turvallinen paikka vihamielisessa maailmassa. Ja toisille Israel oli vastaus tuskaiseen kysymykseen: Kuinka voin uskoa Jumalaan maailmassa, jossa sellaisia asioita voi tapahtua? Tiedon vastaanottaminen siitä, mitä Israel on nyt tekemässä, on niin surullista ja musertavaa, että se hävittää kaiken toivon. Se on palaamista uudelleen kuoleman kammioihin, kasvojen peittämistä polttouunien tuhkalla, tietäen ettei ole lunastusta, ei onnellista loppua, ei hyviä ja yleviä asioita, jotka antavat arvokkuuden tälle kuolemalle. On vain kammottava sykli, uhreista tulee pyöveleitä, häväistyt ikuistavat häpäisemisen. Se on ruoskan näkemistä omissa käsissämme, raudoitettujen saappaiden näkemistä omissa jaloissamme. "Älkää rinnastako Israelia natseihin", juutalainen rauhanliike varoittaa, "se ruokkii vain äärioikeistoa". Ja nyt natsi-rinnastus tunkee väkisin mieleemme. On totta, ettei Israel ole rakentanut tuhoamisleirejä. On totta että toiset ihmiset muualla maailmassa, jopa juutalaiset, ovat tehneet ja tekevät pahoja asioita ja hirmutekoja päivittäin. Mutta on myös totta, että yritys poistaa joku väestö, tuhota heidän kulttuurinsa, elinkeinonsa ja ylpeytensä, on kansanmurhaa. Nuori masentuneelta näyttävä nainen kävelee läpi "Oikeutta Palestiinalle" -mielenosoituksen, kantaen kylttiä: "Isäni selvisi Auschwitzista, hänen vanhempana eivät. Orpona hän muutti Israeliin." Teini-ikäinen poika, joka yksin kaivetaan elossa esiin soraläjästä, joka on ollut hänen kotitalonsa, ja jossa hänen isänsä, äitinsä, sisarensa ja veljensä makaavat hengettöminä, on kuin tämän nuoren naisen isä. Tämä rinnastus on synkkä peili, joka näyttää meille kuinka helposti meistä itsestämme tulee sitä mitä eniten inhoamme. Jos katsomme siihen avoimin silmin, me näemme todellisuuden niin tuskallisena, että on vaikeaa olla ihminen. Tämä ei koske ainoastaan juutalaisia ja saksalaisia, israelilaisia ja palestiinalaisia, ei niin että jokin kansa olisi sortunut pahuuteen. Se koskee meitä kaikkia. Kykenevyys julmuuteen, haavoittamiseen ja terrorisoimiseen on meissä kaikissa. Meidän tarvitsee vain tuntea itsemme uhatuksi, ja antaa oman pelkomme kertoa meille, että "vihollinen" on jotain vähemmän kuin ihminen, ja helvetin kauhut ovat irrallaan. Jos emme pidä natsi-vertailusta, meidän täytyy olla käyttäytymättä kuin natsit. Meidän täytyy muistaa, että natsit pelasivat saksalaisen syrjityksi joutumisen tuntemuksella ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja myöntää itsellemme että kokemamme kärsimykset eivät ole tehneet meistä yhtään ylevämpiä tai iankaikkisen viattomia. Me voimme kasvaa henkisesti propagandasta ja lapsuutemme myyteistä huolimatta, ja oppia näkemään palestiinalaiset yhtä täysinä ihmisinä kuin mekin, sellaina kuin he ovat. Jopa silloin kun sen tekeminen näyttäisi edellyttävän meiltä astumista ulos tuntemattomaan, ilman toivoa opastuksesta luvattuun maahan. Jos me hyväksymme palestiinalaisten täyden ihmisyyden, jos me kunnioitamme heidän tietojaan, arvostamme heidän kulttuuriaan ja hoivaamme heidän lapsiaan, silloin kaikki oikeutus maan haltuunottamiseen katoaa. Ei Jumala, ei paremmuus tai luonnolinen oikeus, ole antanut meille tätä maata. Meillä on se, koska kykenimme ottamaan sen. Ja mikäli tämän myöntäminen näyttää uhkaavan Israelin oikeutta olemassaoloon, se ei ole läheskään niin suuri uhka, kuin mitä koituu ripustautumisesta niihin verukkeisiin, jotka estävät meitä näkemästä toisia täysiarvoisina ihmisinä. Kun täysiarvoiset ihmiset on pidetty hiljaisessa epätoivossaan, se saattaa työntää heidät epätoivoisiin tekoihin, itsemurhapommituksiin. Nöyryytettyjen ihmisolentojen kärsivällisyys saattaa kääntyä kostoksi. Ihminen ei kuitenkaan ole vihan tahdoton toteuttaja. Antamalla hänelle toivoa, mahdollisuuden säilyttää arvokkuutensa ja tulevaisuuden jonka puolesta elää, hänet saa valitsemaan elämän. Täysiarvoinen ihminen osaa järkiintyä, osaa neuvotella ja osaa tehdä rauhan. Autiomaa on aina ollut paikka, jossa meidän kansamme on kuullut Jumalan hiljaisen äänen. Uskonnon on luultu estävän meitä tekemästä kaikkein brutaalimpia asioita, haastavan meidät tomimaan armon ja rakkauden hengessä. Juuri tällä hetkellä uskonto ei Lähi-Idässä hoida tätä tehtäväänsä. Tiedän hyvin, että Israelin valtion toimien ja juutalaisuuden samaistaminen saattaa edistää antisemitismiä ja pyyhkiä näkymättömiin sen suuren poliittisen ja henkisen erilaisuuden kirjon, joka vallitsee maailman juutalaisessa yhteisössä. Ja juuri nyt kysymystä Israelista ei voida erottaa juutalaisuudesta. Rukoilemme sadetta pilvien kerääntyessä Galilean meren ylle. Me vietämme "ëomer'ia", keräten satoa muinaisilta niityiltä Jordanin rannoilla. Fundamentalistiset juutalaiset ovat vakiinnuttaneet kiistanalaiset siirtokuntansa miehitetyillä alueilla, eivätkä salli mitään palestiinalaisten toimintaa, ja juutalaisen yhteisön enemmistä seisoo tanakasti Israelin hallituksen voimatoimien takana. Nykyinen selkkaus on suuri henkinen kriisi juutalaisuuden sisällä. Minä kirjoitan kuin kerettiläinen, ja minulle on nyt selvää, että kaikkien kolmen suuren uskonnon ortodoksit, ja heidän mukanaan ateistit, pragmaatikot ja sekularistit erilaisista poliittisista lahkoista, ovat sotkeneet itsensä pahimpaan kuviteltavissaolevaan rienaukseen: He ovat yhdistyneet palvomaan Vallankäytön Jumalaa. Vallankäytön Jumala sanoo, että voima on tyhjentävä vastaus jokaiseen kysymykseen, jokaisen riidan ratkaisu, ainoa asia, jota "ne" ymmärtävät. Vallankäytön Jumalalla on ilmestyksensä Vanhassa ja Uudessa Testamentissa, Koraanissa ja muissa pyhissä kirjoissa. Vallankäytön Jumala antaa lupakirjan tappamiseen, pyhän sodan julistamiseen, Jihad, ristiretki, inkvisitio... Vallankäytön Jumala sanoo: "Mene siihen maahan ja tapa kaikki sen asukkaat." Tänään, minä olen polyteisti. Tunnustan monia voimia, monia energioiden ja voimien yhteenliittymiä universumissa. Ne nousevat syvästä yhteydestä ja samuudesta, mutta niillä on omat makunsa, luonteensa ja nimensä. Polyteismissä on se etu, että voi valita jumalansa ja jumalattarensa, myöntää että verenhimoisia ja julmia voimia on olemassa, mutta itse voi pyrkiä päättäväisesti etäälle niistä. Jos Jumala käskee Sinua osallistumaan hirveyksiin, Sinulla on vaihtoehto. Juutalaisuuden, kuten Islamin ja kuten kristinuskon ydin ja olemus on kuitenkin monoteismi. Vallankäytön Jumala on minun näkemykseni mukaan sopimaton yhteyden kokemiseen jumaluuden kanssa. Jos Jumala on yksi, hänen täytyy täsmällisesti olla kaikkien Jumala, ei kenenkään ihmisen yksityisesti. Hän ei voi samanaikaisesti rohkaista kovuuteen ja julmuuteen ja olla rakastava Kristus, Allah "Laupias Armahtaja", tai El Maleh Rahamim, Jumala joka on täynnä armoa. Ja jos hän valitsee kansoja, hän tekee sen samassa hengessä kuin ystäväni valitessaan neljästä tyttärestään, kuka heistä on hänen suosikkinsa. Juutalaisuudessa on perinne painimisesta Jumalan kanssa, kuten Jaakop paini enkelin kanssa, kinastelusta Jumalan kanssa, kuten Abraham jumalan halutessa tuhota Sodoman ja Gomorran. Nähdä Jumala pysähtyneenä, ikuisena ja muuttumattomana on tosiaan kuin palvoisi hautapatsasta. Näkisimmekin mieluummin Jumalan dynaamisena muuttujana, jonka kanssa olemme tämän asumamme maailman myötäluojia. Me olemme aktiivisesti mukana Jumalan työssä. Meitä ei ole tehty Jumalan kuviksi siksi, että inhimillinen ymmärryksemme on aina rajoitettu ja toistaa omia vikojamme, puutteitamme ja ennakkoasenteitamme. Jumala sodanjohtajana, Jumala kuninkaana, Jumala kiinteistövälittäjänä, Jumala kostajana, "Pyhän Sodan" Jumala, koston ja rangaistuksen Jumala, Jumala joka valitsee yhden kansan muiden yläpuolelle, tämä on se hahmo josta haluamme pysyä kaukana. Pahinta mahdollista harhaoppia olisi rajoittaa näin oma näkemyksensä maailman perustana olevasta suuresta voimasta. Juutalaisuus voi marssia tasatahtia Israelin viranomaisten kanssa voimankäytön alueelle. Isreal voisi hävittää palestiinalaiset perinpohjin, ja tämä on se suunta johon nykyinen politiikka on viemässä. Mikään vähempi ei voi murentaa heidän pyrkimystään itsenäisyyteen ja vapauteen. Juutalainen yhteisö, joka tukee tälläistä "lopullista ratkaisua" menettäisi sielunsa ja kaikki oikeutensa moraaliseen arvovaltaan. Israel joka toteuttaa kansanmurhan, ei voi olla kelvollinen kotimaa kenellekään jolla on omatunto. Unelma Israelista muuttuisi kauhukertomukseksi, eikä kansanmurha antaisi israelilaisille minkäänlaista turvallisuutta. Se nostattaisi vihan ympäröivissä arabimaissa, ja mitätöisi lopullisesti maailman myötätunnon. Ydinaseet kaikkialla Lähi-Idässä, -tämä tie toteuttaisi täydellisesti apokalyptiset profetiat. Yksi meneillään olevan kriisin kauhuja on, ettei kukaan näe mitään toivon aihetta, eikä tapaa löytää ratkaisu. Me näemme mihin tie on johtamassa, mutta emme miten siltä voidaan astua ulos. "Jos vain palestiinalaiset voisivat toimia väkivallattomasti ja sitoutua Gandhin ja Martin Luther Kingin periaatteisiin", kuulen juutalaisilta ystäviltäni. Toki, täällä on palestiinalaisia, israelilaisia ja monia muitakin, jotka ovat valinneet väkivallattoman läsnäolon pakolaisleireillä, ambulanssien saattamisen, ja yritykset toimittaa lääkinnällistä apua tarvitseville. Toiset ovat kirjoittaneet silminnäkijän havainnoistaan, ja puhuneet totta. Joudun kuitenkin kysymään itseltäni: Olisiko sillä vaikutusta, jos Gandhi tai King ilmestyisivät Israelin johtajien ja heidän seuraajiensa puheille? Olisiko heillä yhtään sen parempia mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen? Jos Israelin johtajat ovat luopuneet ajatuksesta, että tämä konflikti ratkaistaisiin millään positiivisella tavalla, lopputulos olisi harvinaisen selvä. Jokainen, joka ei ole pelon, vihan, omavaltaisuuden tai uskonnon sokaisema näkee sen kymmenessä minuutissa: Palestiinalaiset tarvitsevat oman valtionsa, ja sen täytyisi olla elinkelpoinen kokonainen valtio, jolla olisi mahdollisuus hyvinvointiin ja kauneuteen, ei mikään Bantustan, eikä muutama kaistale kelpaamatonta maata, jonka Israel on hylännyt. Palestiina, jossa on maitoa ja hunajaa, leipää ja ruusuja, viiniä ja viikunapuita, oliivilehtoja ja punaisia vuokkoja, terveysasemia ja yliopistoja, ja uusi arabilaisen kulttuurin renesanssi, tiedettä, opetusta ja taidetta. Vähemmän kuin tämä, olisi ikuinen märkivä haava, eikä täällä tulisi olemaan rauhaa. Israel, joka uskoo voimankäytön takaavan kaiken, ei voi koskaan ymmärtää että kukoistava ja onnellinen Palestiina olisi Israelin paras turvallisuuden tae, voisi muodostua sen läheisimmäksi kauppakumppaniksi, parhaaksi ystäväksi. Sellaisella Palestiinalla olisi nuorisolleen tarjottavana parempi tulevaisuus, kuin tuleminen ihmispommiksi. Israelin paras intressi olisi tukea ja huolehtia Palestiinan valtion kehityksestä, olla ystävien eikä vihollisten piirittämänä. Ja samaan aikaan kun tämä näyttää yhä mahdottomammalta, kehittyvät ja jatkuvat ystävälliset suhteet USA:n ja entisten vihollisiemme, Japanin ja Saksan, välillä. Niiden, jotka rakastavat ja huolehtivat Israelista, tulee olla juuri nyt sen todellisten etujen puolestapuhujia, vaatia miehityksen lopettamista, asutusten purkamista (miehitetyillä alueilla. käänt.huom.), kutsua neutraali voima (kiistanalaisille alueille), ja painostaa USA:n hallitusta lopettamaan Israelin aggression salainen tukeminen. Vallankäytön Jumalan ote on vahva, niin vahva että vaikka voisimme selvästi nähdä millainen ratkaisu voisi olla mahdollinen, sen toteuttaminen voi olla toivotonta. Voidaksemme irroittaa tämän otteen, tarvitsemme kaikki poliittisen aktivismin keinot, kirjeiden kirjoittamisesta mielenosoituksiin, väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen, ja myös liittymisen rintamalinjoilla toimiviin "peace witnessess" -ryhmiin. Henkisellä tasolla voimme katsoa tähän synkkään peiliin, joka heijastaa meidän omia ennakkoasenteitamme, ja hylätä ne. Me voimme uskoa, että järjen voima, ruumiillistunut rakkaus, kuten feministien thealogi Carol Christ kuvaa Jumalatarta, on kuitenkin voimakkaampi kuin typerä, ruumillistumaton viha. Yksi viimeisiä pakanallisia "harhaoppeja" oli usko, että voimme saada liikettä jähmettyneeseen Jumalaan, herättää hänet tekemään ihmeen tai pari, esittämällä toimintaa, jossa tietoisuus on keskittynyt aiheeseen. Uutinen, joka nostattaa vastarintaan, vieläpä ajatus kuinka järjestäydyt vihollista vastaan, kuinka järjestelet liittolaiset ja valmistelet aseet, toimii kuten loitsu tai rukous rauhan puolesta, mutta toisin päin: Kun ajattelet, ettet voi tehdä sovintoa jonkun kanssa, et voi tehdä. Ehkä me opimme jotain tässä prosessissa. Ehkä me käännymme pois Vallankäytön Jumalasta, jätämme hänet ilman verisiä uhrejaan, ilman polttouhreja, ja tuomme hienoimmat hedelmät ystävällisemmälle Jumalalle. Niin että Isrealin ja Palestiinan lapset voivat kasvaa yhdessä rikastuttaakseen tätä maata, ei verellä ja ruumiinkappaleilla, vaan lauluilla ja runoilla, taitelijoiden töillä, lääkäreiden huolenpidolla potilaista, viljelijöiden tuotteilla, opettajien tiedoilla, mystikkojen viisaudella. Ja tämä maan kolkka, taistelukenttä niin monien vuosien ajan, voisi olla kaikille ihmisille turvallisuuden, näkemyksien ja toivon paikka. Starhawk, April 28, 2002
|
 | EDELLISELLE SIVULLE | TAKAISIN ETUSIVULLE | SEURAAVALLE SIVULLE |  |
ePagan Auction Banner Exchange